Esineiden tarinat osa 5: Tärkeitä hetkiä ja uskon välineitä

Tietyt esineet kuuluvat uskonnon harjoittamiseen ja voivat olla osana niin arkea kuin juhlaa. Joillain ajatellaan olevan ylimaallisia ominaisuuksia. Esineet voivat herättää omistajassaan uudelleen koettavia muistikuvia ja tunteita. Ne voivat välittyä esineen ulkomuodon lisäksi sen tunnussa, äänessä tai tuoksussa. Esine on voinut myös kuulua aiemmin jollekin toiselle, jonka voiman tai viisauden se antaa kantajalleen.

Somalialaisissa häissä morsian kantaa maitokannua. Toisessa kädessä pidetään kannua ja toisessa miestä. Kannu on maalattu ja koristeltu simpukoilla ja helmillä. Morsiamella on useita juhlavaatteita, jotka hän vaihtaa häiden aikana kolme tai neljä kertaa.

Lapsuudenkodissa Irakissa äiti oli antanut tässä astiassa vettä, jos oli sairaana. Äiti luki koraania, ja lapsi joi veden. Sen jälkeen tunsi olonsa paremmaksi. Astia on saatu häälahjaksi äidiltä. Astian nimi on safartas. Sen omistaja ei käytä sitä enää itse, mutta pitää sitä esillä koristeena.

Äidille kuuluneet rukousnauha, sormustimet ja sormukset eivät ole enää päivittäisessä käytössä, mutta niitä pidetään tallessa. Rukousnauhan puisissa helmissä oli aiemmin hyvä tuoksu, jota on vielä aavistus jäljellä. Esineet ovat kotoisin Palestiinasta. Ne ovat matkamuistorasiassa, joka on ostettu Kyprokselta kolmekymmentä vuotta sitten.

Hopeinen sormus on Etelä-Irakista ja kuulunut isoäidille, joka antoi sen nykyiselle omistajalle jo lapsena. Lapsena hän piti sitä peukalossa ja nytkin se mahtuu vielä pikkurilliin. Sormuksen kivillä on parantavia ja onnea tuovia vaikutuksia. Sormus kastetaan veteen, ja kivellä pyyhkäistään silmän alta. Vihreä kivi on nimeltään firoza ja punainen yaqut. Sormus on vanhaa mallia: siinä on kaksi kiveä, nykyisin käytetään usein vain yhtä.

Suitsukeastiaan laitetaan kuuma hiili ja sen päälle siemeniä, jotka palaessaan tuottavat hyväntuoksuista savua. Savu puhdistaa ja raikastaa kodin sekä karkottaa pahaa silmää. Suitsukeastia on lähetetty Irakista omistajalleen hänen äitinsä toimesta.

Keksimuotilla tehdään makeita taateli- tai pähkinäkeksejä erilaisten uskonnollisten juhlien, kuten Ramadanin jälkeen. Keksitaikina laitetaan muottiin ja painetaan muotilla kämmenelle. Muotti ollut pitkään käytössä, ja sen selkäpuoli on patinoitunut ja silottunut. Muoteissa on erilaisia kuvioita – tässä on tähtimäinen kuviointi. Keksimuotin vieressä on siiviläpilli, jolla juodaan yrttijuomaa tai teetä. Siivilän vuoksi yrtit tai teelehdet jäävät kuppiin. Muotti ja pilli ovat Palestiinasta ja ne ovat kuuluneet aiemmin omistajansa äidille. 

Muistikirjan välissä on jasmiininkukka äidin puutarhasta ja puiden lehtiä tärkeistä paikoista. Kasvinäytteet muistuttavat tietyssä hetkessä koetusta tunteesta, ne ovat kuin kuvia hetkistä. Yksi lehti on Federicksbergin linnasta ja muistuttaa siitä, kun kävelin puutarhan läpi.

Muistikirjan omistaja on kotoisin Georgiasta.
















Tarinat löytyvät myös englanniksi ja kiinaksi!

Esineiden tarinat osa 4: Identiteetit, statukset ja perinnöt

Vaate voi kertoa aikuisuudesta, kansallisuudesta ja statuksesta, vauraudesta tai siitä onko naimisissa. Perinteiset vaatteet ja kansallispuvut ovat monille tärkeitä ja näkyviä identiteetin merkitsijöitä. Usein niiden käyttämiseen liittyy halu olla osana sukupolvien ketjua ja yhteisöä.

Toisaalta identiteettejä luodaan yksilöinä, jolloin voimaa saadaan omista elämänkokemuksista ja henkilökohtaisista saavutuksista. Niitä voidaan pitää mielessä ja tuoda esiin erilaisten muisto- tai käyttöesineiden kautta.

Kolmevuotiaan kurdipojan pukuun kuuluvat paita, housut, kangasvyö ja kamelinvillainen liivi sekä alla olevan kuvan kalash-kengät. Aikuisen miehen puku on samanlainen, ja se on käytössä Iranin ja Irakin kurdeilla. Eri alueilla puvut ovat hieman erilaisia. Alun perin asua ovat käyttäneet paimenet, sillä lämpimän liivin suuret olkapäät toimivat tehokkaina pelotteina. Nykyään pukua käytetään kaupungeissakin, mutta ilman villaliiviä.

Kalash-kengät kuuluvat osaksi kolmevuotiaan kurdipojan pukua. Kalash -kengät ovat mukavat ja hyvin kestävät. Miehet ovat käyttäneet niitä myös sodissa, sillä niissä ei tule kuuma eikä kylmä, ja ne ovat hyväksi selälle.

Naiset tekevät kalashit käsityönä. Pohja tehdään nahasta, puusta ja lampaan suolesta niin, että saksanpähkinäpuisia kapeita tikkuja asetellaan päällekkäin nahan kanssa ja liimataan yhteen. Lampaansuolisuikale tulee keskelle kengänpohjaa pituussuunnassa. Liimattu pohja jätetään painon väliin useaksi päiväksi. Kun pohja on valmis, virkataan kenkä mattolangasta.

Vietnamilaisen naisen hatun nauhan voi vaihtaa puvun värin mukaan. Maalaiset käyttävät hattua riisipellolla, ja lukiolaistytöt käyttävät sitä koulupuvun kanssa. Se suojaa sekä sateelta että auringolta. Hattu valmistetaan käsityönä lehdistä, jotka kiinnitetään yksitellen. Mitä ohuempi ja kevyempi hattu on, sitä arvokkaampi se on. Valoa vasten katsottaessa hatun sisäpuolella näkyy kuviointia, josta ilmenee hatun valmistuspaikka. Tässä hatussa on kuuluisan pagodin kuva, ja se on valmistettu Pohjois-Vietnamissa.

Avainnippu voi vaikuttaa arkiselta esineeltä, mutta minulle sen jokainen kymmenen osaa ovat hyvin tärkeitä.

Avaimien lisäksi nippuun on kiinnitetty erilaisia avaimenperiä ja USB-muistitikkuja, joihin on talletettu koulutöihin ja omiin kiinnostuksen kohteisiin liittyviä tiedostoja. Avaimenperät muistuttavat kukin jostakin saavutuksesta, ja niitä on saatu esimerkiksi konferensseihin osallistumisesta. Osa avaimenperistä on saatu ystäviltä ja ne ovat muistoja heistä. Tärkein kaikista on avaimenperä, jossa on Albanian lippu sekä kuva kansallissankarista Gjergj Kastirot Skenderbeusta. Tämä avainperä merkitsee omistajalleen ylpeyttä juuristaan, joita hän ei halua unohtaa, vaikka on kohdannut ennakkoluuloja.

Sukulaiseni joutuivat jättämään kotinsa ja omaisuutensa, ja silti he valitsivat mukaansa tämän astian, koska se on osa heidän yhteisöään ja kulttuurinsa hienostuneisuutta. Se koskettaa minua.

 Maitolasista valmistettu, lohikäärme- ja simpukkaornamentein koristeltu malja on saatu isoisoäidiltä, ja se on kotona Kreikassa. Maljassa on pidetty hilloa, jossa on mukana hedelmänpaloja. Hilloa tarjoiltiin maljasta kahvipöydässä. Isoisoäidin perhe on alun perin kotoisin Smyrnasta nykyisen Turkin rannikolta. He asuivat siellä varakkaassa kreikkalaisessa yhteisössä. Vuonna 1922 Smyrna tuhottiin ja kaikki asukkaat ajettiin Kreikkaan. Perhe kärsi köyhyydestä ja joutui muuttamaan alinomaan ennen kuin löysi paikan, minne asettua. Malja on kulkenut mukana, ja jossain vaiheessa se on myös haljennut ja liimattu jälleen kokoon.

Kiinalaisten kalligrafisten maalausten signeeraamiseen tarkoitettu leimasin kuuluu saksalaiselle opiskelijalle. Hän työskenteli vapaaehtoisena englanninopettajan taiwanilaisessa koulussa. Siellä lapsien piti keksiä itselleen englanninkieliset nimet oppitunteja varten, joten hänkin halusi keksiä itselleen kiinankielisen nimen.  Se oli yllättävän vaikeaa, ja lopulta hänen oppilaansa keksivät nimen hänen puolestaan. Uusi nimi perustuu osittain hänen sukunimeensä, mutta tarkoittaa myös kirkkautta ja aamun ensivaloa.

Taiwanissa hänellä oli myös mahdollisuus opetella kiinalaista kalligrafiaa, jota hän oli ihaillut jo pitkään. Opettajakollega teetti hänelle maalausten merkitsemistä varten leimasimen, johon tuli hänen kiinankielisen nimensä.

Korvakorujen omistaja kuuluu kultakauppiassukuun, joka on valmistanut koruja jo useiden sukupolvien ajan. Suku tunnetaan nimeltä korujen tekijöinä koko maassa Irakissa.

Tämä koufiyye-huivi kuuluu veljelleni, ja se on peräisin Palestiinasta. En ole itse käynyt Palestiinassa, mutta isoisäni on kertonut paljon tarinoita elämästään siellä.

Huivi on omistajalleen isoisän perinnön ja palestiinalaisten juurien symboli. Sodan aikana huivin avulla on tunnustauduttu palestiinalaisiksi, ja etenkin iäkkäät miehet käyttävät sitä edelleen. Siitä on tullut myös ikoninen vaate, koska entinen presidentti Jasser Arafat käytti sitä. Huivin kuosia on käytetty myös muissa vaatteissa, jopa minisortseissa.

Jokainen tyttö unelmoi sarin käyttämisestä, kun täyttää kahdeksantoista vuotta. Sarin käyttäminen merkitsee eri asioita eri ihmisille. Toisille se on muotia, toisille perinteitä. Minulle se liittyy äitiini ja hänen tapoihinsa. Se muistuttaa minua kulttuuristani vaikka asun seitsemän meren takana kotimaastani.

Sari on perinteinen intialainen naisten vaate, jota käytetään edelleen. Sari on noin 7 metriä pitkä kangas, joka puetaan ylle kietomalla. Kietomistapoja on useita eri puolilla Intiaa. Sareja valmistetaan eri kankaista ja monista väreistä. Juuri naimisiin mennyt nainen käyttää punaista saria. Valkoinen on sen sijaan suremisen väri.






Tarinat löytyvät myös englanniksi ja kiinaksi!

Esineiden tarinat osa 3: Taidonnäytteitä ja työvälineitä

Työvälineet tai arkiesineet voivat tuntua itsestäänselvyyksiltä, jolloin niiden arvo huomataan vasta esineen puuttuessa. Ilman niitä ammatin harjoittaminen tai kotityö muuttuu hankalaksi ja hitaaksi ellei mahdottomaksi. Arkisten esineiden erityisyys tulee usein ilmi vain tarinoiden kautta. Ammatti tai työ, jota tekee, on tärkeä osa identiteettiä.

Tämä kookosraastin on vanha ja oikein hyvä, eivätkä nykyisin käytettävät teräksiset raastimet ole lainkaan näin hyviä, sillä ne tylsyvät.

Raastinta käytetään niin, että istutaan tuolille ja pidetään raastimen vartta tuolilla oman jalan alla. Näin raastin pysyy paikoillaan, kun kookoksen puolikasta pyöräytellään teriä vasten. Kookoshiutaleet tippuvat tuolin alapuolelle asetettuun kulhoon. Raastin on tuotu mukana Vietnamista.

Ruusukuvio on hyvin tärkeä Iranissa ja äiti osti aina ruusukuvioisia astioita.

Pohjois-Iranissa valmistettu posliininen vedenkeitin on ostettu yli 60 vuotta sitten. Isä osti niitä kaksi, ja tytär otti toisen mukaansa, kun lähti Suomeen. Nyt kannu on vain koristeena, mutta se toimii kyllä edelleen.

Ruskealla setelillä saa 2 kg tomaatteja ja sinisellä jäätelöä. Seitsemän lapsen äidin tehtäviin kuuluu muun muassa kaupassa käynti ja ruoan laitto. Ruskea seteli on 1000 Irakin dinaaria, joka vastaa noin 80 senttiä euroissa. Sininen seteli on 250 Irakin dinaaria, joka vastaa noin 20 senttiä euroissa.

Kierrevartiset sokeri- ja salaattilusikat ovat peräisin Viron Tartosta, mistä niiden omistajan mummo oli kotoisin. Lusikat ovat kulkeneet perintönä mummolta äidille ja äidiltä hänelle.

Somalialainen nainen polttaa saviastiassa suitsuketta esimerkiksi silloin, kun on tulossa vieraita, ja haluaa kodin tuoksuvan raikkaalta. Ensin asunto tuuletetaan ja sen jälkeen suitsuketta poltetaan vain minuutin ajan, sitten astia peitetään lautasella. Tuoksu kestää parikin päivää. Suitsuke valmistetaan sokerista ja parfyymistä.

Vietnamista tuotujen räätälinsaksien kädensijat on päällystetty kierittämällä kangassuikale niiden ympärille. Näin sormiin ei tule vesikelloja leikatessa. Saksilla saa leikata vain kangasta, ei lankaa eikä mitään muuta, jotta ne pysyvät terävinä.

Saksien omistaja sai ne lahjaksi opettajaltaan ompeluliikkeestä, jossa oli oppimassa ammattiin. Hän vietti liikkeessä yhteensä seitsemän vuotta, joista vain ensimmäinen oli pakollinen räätälinä toimimista varten. Vietnamissa hyvän koulutuksen saa vain yksityisopetuksessa, josta vanhemmat maksavat. Oppilas syö ja jopa yöpyy opettajan luona. Jos oppilas valmistuttuaan tekee huonoa työtä, menee opettajalta maine.

Taululiidut kuuluvat opettajalle. Lastentarhanopettajana Vietnamissa toiminut intialainen nainen kertoi, että opettajan täytyy käyttää perinteistä asua tai uniformua. Lapsilla on koulupuvut ja tytöt ja pojat istuvat eripuolilla luokkaa.

Filippiineiltä kotoisin oleva nainen opiskeli kotimaassaan restonomiksi ja rahoitti itse opintonsa tekemällä mallin töitä. Muistoksi jäi mallikansio.

Iranilaiseen naisen kansallispukuun kuuluva päähine on nimeltään lächäk. Päähineen taakse kiinnitetään huntu, mutta hiukset jätetään edestä näkyville. Päähine on omistajansa äidin ompelema. Päähine on koristeltu ompelemalla siihen strasseja. Äiti ompeli hänelle lapsena vaatteet itse ja valmisti vaatteita myös naapurille.

Kambodzalaisilla hamekankailla on useita nimiä, kuten phamokng ja chorbat. Molemmat kankaat ovat raakasilkkiä ja ne on kudottu kangaspuilla. Sinisessä kankaassa on lisäksi koristekirjontaa hopeanvärisellä langalla. Pitkä kangas puetaan ylle kietomalla ja laskostamalla. Hamekankaiden omistaja näytti kuvia veljestään ja tämän suunnittelemista hienoista puvuista. Veli on teatterialalla.

Tarinat löytyvät myös englanniksi ja kiinaksi!

Esineiden tarinat osa 2: Lapsuuden ja nuoruuden kuviteltuja paikkoja

Lapsuuden valokuvien tapahtumia ei aina itse muista, mutta kuvien katsomiseen käytetyt yhteiset hetket ja vanhempien kertomukset niistä tekevät muistoista eläviä. Valokuvien paikat muuttuvat kuvitelluiksi paikoiksi, kuin tarinoiksi omasta elämästä.
 

Lapsena ja nuorena paikkoja ja maailmoja kuvitellaan, ja löydetään kirjoista, musiikista ja yhdessä ystävien kanssa. Parhaimmillaan lapsuuden leikeissä ja nuoruuden itseilmaisussa luodaan kokonainen mielikuvitusmaailma.

Kuvittelen usein tarinoita, joita vanhalla kirjoituskoneellani on kirjoitettu. Ajattelen kaikkia niitä ihmisiä, jotka koneella ovat kirjoittaneet, kirjeitä ja muita papereita ja mitä vaikutuksia niillä on voinut olla.

Adler Tippa -merkkistä matkakirjoituskonetta on valmistettu 1950-luvulla. Koneen omistaa saksalainen opiskelija, joka sai sen lahjaksi ystävältään, joka puolestaan oli ostanut sen kirpputorilta. Samoihin aikoihin hän aloitti intensiivisen luovan kirjoittamisen, joten lahja oli ajankohtainen ja nuorta kirjoittajaa rohkaiseva.

Vaikka juuri tämä ei ole lempialbumini, otin sen mukaani Suomeen, koska Suomi mainitaan eräässä kappaleessa. Pikkuhiljaa kappaleesta on tullut minulle paikka, johon paeta arkea. Tuo paikka on yhdistelmä Suomea, Hong Kongia, kotiani ja ystäviäni ja kaikkea, josta pidän.

Kappaleen lyriikoissa Suomi on romanttinen paikka, koska siinä pariskunta haluaa matkustaa ensin maailman ympäri ja sitten päättää matkansa tekemällä itsemurhan Suomessa 29-vuotiaina. Näin he pysyisivät ikuisesti nuorina. Kappaleessa Suomi kuvitellaan utopistiseksi satujen maaksi.

Lapsuuden luokkatovereiden kanssa yhdessä tehty kirja on omistajalleen muistutus kasvuympäristöstä. Kirjan sisältö liittyy kotikaupungin Vilnan tärkeisiin paikkoihin, jotka lapset ovat itse valinneet ja esitelleet piirroksilla. Kirjan tekemiseen liittyvät muistot käsittävät myös sosiaalisen ja mentaalisen ympäristön, joka on muovannut hänen persoonallisuuttaan. Luovuus ja yhteiset ponnistukset kirjan eteen muistuttavat yhteenkuuluvuudesta ja ystävyydestä.

Äidilläni oli tapana lukea minulle Pikku Prinssiä ja olin ehdoton fani. Minulla oli se myös äänikirjana, jota kuuntelin veljeni kanssa.

Kirja, jota lapselle on luettu ääneen voi avautua uusin silmin, kun sen lukee itse aikuisena. Pikku-Prinssi -kirja on tullut omistajalleen tärkeäksi useiden lukukertojen myötä. Pikku Prinssin tarina heijastaa hänelle ranskalaisuuteen liittyvää kansanluonnetta tai mentaliteettia. Koristeellinen juhlapainos pääsi mukaan Suomeen, koska koti ilman kirjoja olisi ollut surullinen.

Kolme valokuvaa eri maista mutta samasta lapsuudesta. Valokuvien omistaja on viettänyt lapsuutensa kesiä Suomessa perheensä kanssa. Ensimmäinen kuvassa hänellä on sormissaan mansikka. Kuvan maailmassa Suomi on aurinkoinen idylli. Toisessa kuvassa hän on yksivuotiaana Kaliforniassa. Vanhemmat ovat kertoneet, että auton etupenkillä istuminen oli taaperon mielipuuhaa. Kuva tuo hänelle mieleen amerikkalaisen unelman perheestä, jolla on auto, talo ja valkoinen säleaita. Kolmas kuva on otettu Latviassa ja se näyttäytyy hänelle itselleen jotenkin hyvin latvialaisena ilman, että sitä voi pukea sanoiksi.

Tarinat löytyvät myös englanniksi ja kiinaksi!

Esineiden tarinat osa 1: Toiveita jälleenkohtaamisesta

Toisistaan erilleen joutuneet rakkaat tai kauas kotoa matkustaneet kaipaavat toisiaan tai tuntevat ikävää. Kun koti-ikävä iskee tai kaipaa toista, saatetaan etsiä käsiin esine, joka muistuttaa menneestä. Läheisiltä saadut lahjat tai postissa kulkeneet tervehdykset otetaan esille kerta toisensa jälkeen. Esineet auttavat jaksamaan läpi erossa olon, kunnes jälleen kohdataan.

Yksi parhaista ystävistäni lähetti minulle tämän kortin, kun muutin Suomeen ensimmäistä kertaa. Kortti muistuttaa minua kaikista hänen kanssaan yhdessä vietetyistä hetkistä, ja saa minut uskomaan, että jännittäviä aikoja on myös edessäpäin. Kortti on kuin lupaus, että pian kohtaamme jälleen.

Kortin kuvassa on piirrettyjä postimerkkejä eri maihin liittyvillä kuvituksilla, joukossa on hollannikkaat ja tulppaaneja, cowboy ja Buddha-patsas. Kuvien yläpuolella lukee Have Fun! eli Pidä hauskaa! Avattavan postikortin sisään on kirjoitettu lämpimät tervehdykset ja toivotukset. Väliin on liitetty käyntikortti. Kortin omistaa kreikkalainen opiskelija. Lähettäjän kanssa he ovat tutustuneet Italiassa ja kortti on lähetetty Kanadasta.

 

 

Kun lähdin Suomeen vaihto-oppilaaksi, jätin kaikki tavarani varastoon. En halunnut ottaa mitään vanhaa mukaan, koska tavarat tuntuivat pidättelevän minua paikoillaan. Yksi esine jäi kuitenkin huomaamatta. Se on pieni reppuuni kiinnitetty pinssi, jossa on kotikaupunkini Rosenheimin vaakuna.

Pinssin omistajalla on ristiriitaisia tunteita siitä pitäisikö hänen matkailla ulkomailla vai asettua kotikaupunkiin rakkaiden ystävien ja perheen luo. Koti-ikävä voi olla suurta, vaikka ei kuitenkaan halua palata sinne. Rosenheim on pikkukaupunki Etelä-Saksassa.

 

 

Pöllöriipus kuuluu hongkongilaiselle nuorelle miehelle, joka sai sen lahjaksi tyttöystävältään. Riipus on tuotu Japanin matkalta, ja se symboloi heidän keskinäistä rakkauttaan. Pöllöriipuksella on pari, joka on tyttöystävän hallussa Hong Kongissa. Tyttöystävän pöllö on samanlainen, mutta sen väritys on valkoinen ja sen kasvojen ilme hieman erilainen. Kiinassa pöllö saatetaan yhdistää kuolemaan, joten omistajalla on kaksijakoinen suhde esineensä merkityksiin.

 

Sisko teki nämä korut minulle viikkoa ennen kuin lähdin Syyriasta Suomeen. Sisko katsoi silloin taivaalle ja näki tämän tähden ja kuun.

Lusikkakoruja tehdään jonkinlaisen pienen koneen avulla. Mummo on opettanut taidon siskolle.

Tarinat löytyvät myös englanniksi ja kiinaksi!